Luukku 5: Veto!

Silloin kun aloin suunnitella seuraava koiraa, oli miulla kaksi lajia joita halusin ehdottomasti käydä harrastamaan ja kisata sillä omalla tasolla, olisi se sitten kuinka mappi-ö:ssä. Rally-toko on näistä se selvempi ja tietyllä tavalla loogisempikin vaihtoehto ja sitä olen blogissakin enemmän tuonut esille. Takuulla yllättävämpänä tulee, että toinen noista lajeista oli canicross. Vaikka en periaatteessa olekkaan se urheilullisin ihminen ja juokseminen ei ole se lempiliikuntamuoto, joku lajissa vain kiehtoi. Ja kiehtoo edelleen. Ja vaikka tiedän että todennäköisesti tulisin aina olemaan se joukon viimeinen kaveri (niin kuin koulussakin liinkuntatunneilla), niin kyllä se kilpaileminenkin kiinnostaa. Onneksi on harrasteluokat.

Meillä ei kuitenkaan Virnan kanssa ole hommat lähteneet ihan kuin strömssössä. Viime kevättalvena alettiin tehdä lyhyitä hölkköttelylenkkejä ihan normi ulkoiluvarusteissa, ajatuksena vain että Virna saa oikoa koipiaan ja miulla lähtisi olematon kunto paranemaan. Penskan juoksupaikka oli aika vapaa, 180 astetta miun etupuolella. Välillä otettiin lyhyitä spurtteja kuoleelle lelulle.

Sitten tuli hommattua ihan kunnon varusteet. Virna ei tapansa mukaan arvostanut valjaita. Knääpiö inhoaa kaikkia puettavia asioita, oli sitten kyseessä valjaat, heijastinliivi tai takki. Nuo lyhyet valjaat oli kuitenkin just ja just hyväksyttävissä. Alettiin tehdä lyhyitä (30-70m) vetoja kuolleelle lelulle (pallolle). Kunnes yhdellä juoksukerralla mie onnistuin hajoittamaan jo rikkinäisen polveni, päädyin viettämään ~7 tuntia päivystyksessä ja sain kepit pariksi viikoksi.

Ensimmäinen lenkki oikeiden varusteiden kanssa

Kesällä tuli myös hommattua pidemmän mallin valjaat, kerrankin kun löytyi Virnalle istuvat. Mutta pentuhan ei arvostanut niitä, ei yhtään. Siinä missä lyhyissä valjaissa onnistui vedot kuolleelle lelulle, pitkissä valjaissa se ei tullut kuuloonkaan. Harjoittelu sitten jäi.

Syksyllä tuli hommattua välineet Virnan juoksuttamiseen kickbiken vieressä. Ja siinä samalla alkoi heräillä ajatus josko ensi keväänä uskaltaisi laittaan teini-koiran sen eteen juoksemaan. Mutta sitä varten tarvitsisi enemmän sitä hallintaa. Vaikka Virna ei iso koira olekkaan niin aika nopeaan mie irtaannun kulkupelistäni jos se päättääkin poiketa tieltä metsään lintujen perässä. Tai tien toiseen reunaan, koska käpy jee!!

Välillä ollaan käyty vähän hölköttelemässä, mutta ihan vaan niin että Virna on ravannut vieressä. Tai sitten vaan totuttelemassa pitkiin valjaisiin pellolla juoksemalla.

Täään sitten sain päähäni että nyt saa hiljaiselo riittää, tänään käydään hölkkälenkillä ihan kunnon varusteilla. Virna taas oli alkuun eri mieltä valjaista (juostaan ympäri asuntoa takamuksen laahatessa maata kuin milläkin geelisakulla...), mutta ulkona ne unohtuivat. Lähdettiin Virnan alku juoksentelun vapaana jälkeen hölköttelemään kiertotietä kohden pellolle. Ja kato pentele, hienosti kakara juoksi miun edessä <3 Askellaji vaihteli ravin(!) ja laukan välillä eikä hihna ollut koko ajan kireällä, mutta tuo penska silti liikkui hienosti eteenpäin. Ja vaikka miulla se nopeus nousee turhan korkeaksi omaan kuntoon nähden eikä kuntojuoksijoille tuttu PPPP  (Pitää Pystyä Puhumaan Puuskuttamatta) suoranaisesti toteutunut kaikilta osin, niin hyvin teillä kaikui "Perrjantai!" kun Virna bongasi noin sadannen kävyn joka oli pakko kaapata mukaan...

Tehtiin vain parin kilometrin lenkki, jossa oli kävelyä ~ puolet ennen kuin mentiin pellolle ja penska pääsi sinne juoksentelemaan omaa vauhtiaan (eli kovaa!) vapaana. Mutta tästä on hyvä jatkaa. 

Tarkoituksena on jatkaa näitä hölköttelylenkkejä, joissa tavoitteena on vaan se että pentu juoksee edellä ravaten tai laukaten. Ja jos miullakin lähtisi se kunto kohenemaan (rapakuntonen mikä rapakuntonen...). Virnalle on selvästi vaikeaa kun naru kiristyy ja miu paino alkaa ottaa vastaan. Onhan se tympetää tälläistä +80 kilosta rotjaketta raahata mukana. Mutta pikku hiljaa voisi noissa pidemmissäkin valjaissa lähteä totuttelemaan siihen painon tunteeseen. Helpoiten se onnistuisi laittamalla Virnan vedettäväksi jotain kevyttä ja mie vaan kävelen sitten takana. Miuta vaan huollettaa, että kuinka pahasti se vetopiste menee pieleen vedon tullessa matalemmalta ja kuinka paljon se vaikuttaa pienillä painoilla. Tiedän että taakanveto valjaat ovat asia erikseen, mutta en nyt näe sellaistenkin hommaamista järkeväksi kun tarkoitus olisi opetella siihen painon tunteeseen noissa nykyisissä valjaissa.

Mutta tästä se lähtee. Vaikka monessa harrastusasiassa joudun itselleni toistelemaan että ihan rauhassa, siulla on vielä kakara hihnan toisessa päässä, tässä se näkyy kaikkein selvimmin. Aikaa, tottumista ja kivaa fiilistä yhdessä tehden. Eikä se harrasteluokka ehkä olekkaan niin toivoton ajatus.