Niin jotta kuinkas tässä näin kävi? Ainoastaan koiran sukupuoli ja roturyhmä pysynyt samana ja molemmat rodut vähän sellaisia "ei niin tyypillisiä paimenia".
Ensin alkoi rotu mietityttää. Vaikka miun harrastussuunnitelmat on sellaista "tavoitteellista höntsäilyä" (ja siis tavoitteet rallyssa RTK2, ehkä tokon alo-luokka ja BH-koe ja cani-crossissa harrastusluokassa kisaaminen) niin aloin miettiä että onko poro sittenkään sopiva rotu motivoinnin osalta. Vaikka monet oavtkin kertoneet porkkistensa olevan ahneita ja sitä kautta ruualla motivoitavia, aloin miettimään että mitä jos....Aloin tutkimaan muita rotuja ja joukkoon mahtui niin "truu-harrastuskoiria" (kelpie ja tsekinpaimenkoira) kuin aktiivisia seurakoiria (dalmis). Ajattelin että buhund on muuten sopiva, mutta se haukkuherkkyys. Kuitenkin yhä enemmän ja enemmän rotu alkoi tuntua omaan käteen sopivalta. Tietenkin asiaa auttoi kihlattuni kaksi omaa koiraa jotka tunnen kuta kuinkin kuin omat taskuni sekä hänen sijoittamansa koira, jonka kanssa tunnen varsin hyvin. Muuten en varmaan olisi rodusta kuullutkaan. Monien käytyjen keskustelujen jälkeen päätin että kyllä se seuraavan koiran paikka on buhundin muotoinen. Liioittelematon, "peruskoiran"rakenne mielyttää, koko on varsin passeli (tarvittaessa saa suht helposti kainaloon kaapattua, mutta selvästi kääpiökoiraa isompi). Luonnollisesti myös luonne tuntuu sopivalta: "peruspaimenta" hitusen itsenäisempi, mutta kuitenkin yleensä tykkää tehdä ja olla ihmisten kanssa. Harrastusten suhteen sellainen "yleismies Jantunen": kaikkea voi kokeilla, mutta mitään huippuluokan kisatykkiä ei kannata odottaa, eikä se miuta haittaa.
Tiedostan että rodun kanssa voi tulla ongelmia vahtimistaipumuksen (-> haukkuminen) takia sekä se perus "paimentenongelma" eli autojen/pyörien yms jahtaaminen. Buhundeilla voi myös olla erilaisissa suhteissa niin riista- kuin saalisviettiäkin. Riistavietti on vähän huonompi juttu, koska pelkkä haju voi laukaista "metsästämisen", mutta saalisvietti on voimakkaasti näköön sidottu ja helpottaa mm. lelulla palkkaamista.
Kun rotu oli vaihtunut buhundiin, tarkoituksena oli että pennun ottamisajankohta olisi kuitenkin sitten parin vuoden päästä. Kihlattu oli kyllä lähdössä toukokuun alussa sijoittamaansa narttua astuttamaan Norjaan, mutta pentua ei pitänyt tulla vielä. Kihlatulla oli (ja todennäköisesti on edelleen) käyttää uudelleen narttua parin vuoden päästä joten sieltä pentu taikka sitten tuonti, tällä hetkellä muista suomalaisista buhund-kasvattajista ei sitä sopivaa ole löytänyt. Tässä vaiheessa muuttui kanssa se etten ottaisi koiraa sijoitukseen, varsinkin jos tuontipentuun päätyisin. Ajattelin, että koska kyseessä on määrällisesti niinkin pieni rotu kuin buhund, niin jos pennulla olisi jotain annettavaa rodulle niin sitä voisi jalostuksessa käyttää. Miuta ei tosin koirien kasvattaminen kiinnosta tippaakaan, mutta kihlattuni tosissaan kasvattaa.
Astutusreissu tuli ja meni, samoin nartun tiineys ja pennut putkahtivat maailmaan. Buhundeilla keskimääräinen pentuekoko on 4-5, mutta mamma-koira päättikin pykätä kahden pentueellisen verran pentuja, 8 pikkuista buhundia syntyi. Sukupuolijakauma tasan 4/4, kolme mustaa pentua ja loput viisi vaaleita. Mustien joukossa oli se yksi narttu, joukon pienimmäinen. Pentuja kävin ensimmäisen kerran katsomassa päivän ikäisenä ja kun pikku mustan sain ensimmäisen kerran syliini (koska kaikkia piti tietenkin sylitellä), jotain läikähti sisälläni ja jokin pieni ääni alkoi kuiskutella korvaani. Myöhemmin nimesin tuo äänen "kohtaloksi". Kiinnyin tuohon pieneen, mustaan palloon joka kerta enemmän ja enemmän. Pentujen ollessa kaksi viikkoisia, silmänsä juuri aukaisseita, olin tapani mukaan auttamassa punnituksessa, kynsien leikkaamisessa ja viikko kuvien ottamisessa. Se tunne kun pikku tyttö nukahti syliini rapsuttelu- ja silittelytuokion päätteksi, sydämeni meinasi pakahtua. Kihlattuni sanoi, että voisin kyllä saada tuon pennun, mutta mie vaan vastasin etten voi. Koska puudelit ja opiskelu.
Kolmiviikkoisina pennut siirtyivät asumaan kihlattuni ja miun yhteisen kaverin porukoiden luokse, joten en ole niitä käynyt yhtä useasti katsomassa, "vain" sen pari kertaa viikossa. Yksi käynneistäni oli pentujen täytettyä neljä viikkoa. Ja silloin kohtalo ei enää vienosti kuiskutellut, vaan huusi suoraa kurkkua korvan juuressa (ja jyrsi käsiäni). Pikku musta ja yksi vaaleista nartuista oli vielä vapaana, yksi varaaja listalla. Ensimmäistä koiraansa etsivä, joille mustan sisko olisi todennäköisesti sopivampi. Puhuin kuinka ottaisin pikku mustan, jos ajankohta olisi parempi. "Jos pentu tuntuu oikealta, älä ajattele asioista vaikeampia kuin ne ovat" sain vastaukseksi. Ja siitä seurasi *se* keskustelu. Olin sen neljä viikkoa pohtinut "entä jos", mutta aina löytänyt, keksinyt, syitä miksi ei. Loppujen lopuksi ne olivat tosi pitkälti sidottuina ajatukseen "mitä muut ajattelevat". "Mitä muut ajattelevat jos otan kesken opiskelun kolmannen koiran". "Mitä muut ajattelevat jos otan pennun kahden yli kymmenvuotiaan koiran kaveriksi". Vielä en sanonut juuta enkä jaata, mutta aloin oikeasti pohtia asiaa. Ja kävin ystävän kanssa "kriisikeskusteluja". En muista viiden vuoden sisään miettineeni jotain asiaa yhtä kovasti kuin nyt pienen pennun ottamista. Tein listoja ja kaavioita. Mietin, mietin ja vielä kerran mietin. Keskustelin ystävien kanssa, tosin molemmilla kerroilla kun keskustelimme kasvokkain lähdin kotia kohden uuden nimilistan kanssa. Ja kyllähän se lähipiiri miut tuntee.
Loppujen lopuksi laitoin kihlatulle viestiä, että pikku musta voi muuttaa miun luokse puudeleiden kaveriksi.
Ja voi sitä tunnetta kun päätöksen jälkeen kävin pentuja katsomassa ja sain sen oman pennun syliini. Pieni riiviö tuijotti miuta niin tutuksi tulleella vakavalla ilmeellään, nuoli kasvoni ja yritti rei'ittää leukani. Kyllä siinä kovempikin mies olisi meinannut herkistyä.
Niin, kuinka, tai miksi sitten loppujen lopuksi päädyin pennun ottamiseen? Tietenkin se tunne, joka tuli jo pentujen ollessa päivän ikäisiä. Mutta vaikka olen 99,99% tunneihminen, niin ei se ole ainoa syy
* Pidän pentujen vanhemmista. Emä on aivan ihana. Tosi mutkaton ja sopeutuvainen, oppii nopeasti, helposti motivoitavissa niin ruualla kuin leluillakin. Buhundiksi hiljainen ja tosi nätti. Isää en ole nähnyt, mutta kuvailujen mukaan hiljainen, avoin ja kaikin puolin mukava buhundherra. Myös vanhempien terveystulokset täydentävät toisiaan
* Tätä yhdistelmää ei uusita. Vaikka narttua onkin tarkoitus käyttää myöhemmin uudestaan, en tiedä millaisella uroksella. Luotan kyllä 110% että kihlattuni valitsisi seuraavaksikin urokseksi hyvän buhundin, niin en voi tietää jos hän joutuukin tekemään kompromissin jossain miulle tärkeässä asiassa
* Tirpasta, pikku mustan työnimi kunnes keksin sen oikean lempinimen, näyttäisi kasvavan sisaruksiaan pidempi jalkainen ja muutenkin kevyempi koira. Yleensäkin tykkään "sporttimallisista" koirista, vaikka buhundin ei kuuluisikaan olla kovinkaan raskas rakenteeltaan. Pennusta tuskin tulee mitään näyttelyiden ruusukehaita ainakin johtuen tuosta keveydestä, mutta ei se loppujen lopuksi haittaa
* Se luonne. Tirppa ei ole pentueesta se lupaavin harrastuskoiran alku, mutta ei "toivoton" tapauskaan juuri tavoitteellista höntsäämistä ajatellen. Ei se täydellinen kiiltokuva koira, mutta ipana joka tuntuu itselle sopivalta ja mielenkiinnolla oottelen millainen mustuainen siitä kehittyy. Pentueen pienimpänä se on tottunut pitämään puoliaan, on määrätietoinen ja itsenäinen, mutta kuitenkin seurallinen. Vähän tosikko, mutta kuten muutkin sisaruksensa rakastaa leikkiä niin ihmisillä kuin ihmisten kanssa. Tirppa on myös utelias, avoin eikä pienistä hätkähdä tai käperry sisäänpäin vaan tutkii uusia asioita innokkaasti.
Tiedän että tulen kyllä hakkaamaan päätä seinään penskan kanssa ja kiroamaan miksi otinkaan pennun. Olen myös varautunut puppy bluesin, mutta se nyt on odotettavissa vaikka pentu olisi millainen. Tirpan kanssa todennäköisesti tulee opetella sitä yhdessä tekemistä, sitä että se on kivaa ja motivaatio kohdillaan. Ajatuksena myös on, että pennun "minä itse!" taipumus pitää ottaa huomioon asioiden opettelussa ja yrittää hyödyntää sitä omien taitojen mukaan.
Mutta loppujen lopuksi, se on se miun pieni, tosikko riiviö joka saa sydämen pakahtumaan, sai siitä ensi hetkestä lähtien
 | |
| Pikku hiljaa jo tavaroitakin kertynyt: Lelu, ruokakuppi ja tarjouksessa ollut näyttelypanta/talutin harjoittelua varten |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti